Lähiaikoina olen tehnyt niin pitkää työpäivää, että on ollut todella vaikea ehtiä tai motivoitua tekemään mitään urheilullista kotiin päästyä. Kuitenkaan mua ei ole ihan hirveän hankala houkutella tallille ratsastelemaan. Mun heppailuhistoria on oikeastaan ollut aika surullinen. Nuorempana mun oli todella vaikea mennä uusiin paikkoihin ja kestää sellaista nenän vartta pitkin katsomista. Aika monet tallitytöt on pahimmasta päästä tätä porukkaa.
Kuvissa oleva tyyppi on kuitenkin aika paljolti muuttanut tämän asian. Kyseessä on rakkaan ystäväni islantilainen. Tapasin ystäväni ensimmäisen kerran puolivuotiaana ja tapaamme kutsua toisiamme iso- ja pikkusiskoksi. On jotenkin paljon helpompi tehdä ja touhuta tietäen, että "isosisko" antaa turpaan kaikille, jotka soimaa mua siitä, että pidän hänen polleaan huonosti. Sekin on ihanaa, että aina voi kysyä, eikä tarvitse odottaa jonkun nauravan päin naamaa tyhmälle kysymykselle.
Vielä 22-vuotiaanakin löydän tämänlaisia ajatuksia päästäni. Olin kakarana aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Jotenkin kaikki liikunnallisuuteni on aina lytätty silloin, kun kehut olisivat olleet tärkeitä. Olen ollut ihan mielettömän epävarma liikkumisestani pitkään.
Tuo Uljas Musta jotenkin saa mut hetkeksi unohtamaan epävarmuudet ja keskittymään vain minun ja sen väliseen yhteistyöhön (ja isosiskon natsikuriin ja oikeasti kehittävään palautteeseen). En oikeastaan enää välitä, että joku näkee mut silloin, kun en osaa. Ajattelen vain, että kyllä se siitä vielä harjaantuu.
Parasta tässä on se, et Stimirkään ei oikeesti annan kenenkään kohdella itseään huonosti, se näyttää sen kyl ihan heti. Virheit se sietää ku tatti, mut ei huonoa kohtelua. Ja sie ny olisit todellakin viimonen ihminen maailmassa, joka sitä kohtelis huonosti. Ja natsi-sisko palauttelee maan pinnalle jos ylpistyt liikaa :D
VastaaPoista